Tosiaan tässä onkin vierähtänyt todella paljon aikaa siitä, kun tänne viimeksi kirjoittelin. Moni on kysellyt kuulumisia, enkä ole kerennyt tänne tulla laittaan niitä, vaikka olen aikonut. Vihdoin nyt kuitenkin olen tässä, vaikka minun kyllä pitäisi kovaa kyytiä tehdä taas yhtä koulutehtävää, tai oikeestaan  ainakin kolme tehtävää pitäisi saada vielä valmiiksi ennen marraskuun loppua ja uusi harjoittelujaksokin alkaa viikolla 46. että kiirettä pitää, edelleen.

Mistäs päästä alkaisin kuulumisiani kertoileen, mmmh.... Työharjoittelujaksosta päiväkodissa!

Harjoittelujakso kesti sen 5 viikkoa, hyvin meni. ihan turhaan olin taas jännittänyt sitä, kuinka pärjään noin fysiikkani kannalta katsottuna ison ja vilkkaan lapsilauman kanssa.Minähän kun olen jännittänyt ihan sikana sitä, että kerkeänkö juosta karkaavan lapsen perään ja saanko autettua vaikka puuhun kiivenneen lapsen alas ja, ja, ja... Keksin vaikka mitä kauhuskenaarioita siitä, kuinka täydelleen nolaisin itseni kaikkien keskellä.

Niin ei käynyt.Itseasiassa sain paljon kiitosta siitä, että hoksaan vaaran paikat ennen kuin jotain sattuu. Pistän sen sen piikkiin, että tämä sairauteni on tavallaan pakottanut minut huomaamaan sellaiset asiat, jotka aiheuttaisivat minulle vaaratilanteen tai muuten vain hankaluuksia. Tällaisia tilanteita olivat mm. alle 4 vuotiaiden lasten kiipeily korkeaan kiipeilytelineeseen. Se oli jo päiväkodin sääntö, ettei telineen korkeammalle puolelle saaneet mennä pienten puolen lapset. Vaaran tunnehan kehittyy vasta yli neljä vuotiaille. Tosin ei kaikille ole tullut sitä vielä yli viisivuotiaanakaan. Nimittäin yksi lapsista tykkäsi tiputtautua roikkumaan polvitaipeista siihen telineen verkkoon (vajaan 2 metrin korkeudella se verkko) ja pudottautua sitten maahan pää edellä. Näin ollen putoamismatka suoraan niskoilleen oli noin metrin ja meidän aikuisten mielestä siinä oli se metri liikaa! Koska varoittelut ja kieltämiset eivät auttaneet, annoimme kahden päivän kiipeilykiellon. Jo tehosi! Olihan pojalle vaikea paikka kun ei saanut kiivetä mihinkään.

Sain myös elintärkeän opetuksen siellä harjoittelussa. Opin kautta rantain, ettei minun todellakaan tarvi olla mikään superihminen ja ensimmäisenä ryntäämässä karkuun yrittävän lapsen perään. Me aikuiset teemme yhteistyötä ja nopsajalkasemmat aikuset lähtevät perään, jos joku yrittää karkuun. Muut jäävät turvaamaan muiden lasten olon ja elämän, hekin kun huolestuvat ja saattavat alkaa panikoimaan. Aiheesta en kerro enempää, kun mitään ei käynyt, eikä lapsi päässyt kauas ja asian tiimoilta palaveerattiin tiukasti päiväkodissa. Mutta opetus se oli, kaikille.

 

Opiskelusta vielä sen verran, että tosiaan niitä etätehtäviä olen tehnyt näppäimistö ja pää savuten. Tällä hetkellä työn alla ovat satutuntisuunnitelman loppuhionta, essee satujen merkityksestä lapsille pitäisi kirjoittaa ja siihen luen tuossa taas yhtä professoritason kirjaa, jonka teksti käy välillä yli hilseen, mutta josta kumminkin olen jo saanut otteen. Vielä kun saisi sen tiukan niskaotteen kirjasta ja ymmärtäisi loputkin, niin eiköhän se esseekin sieltä tule valmiiksi, joskus. Sitten olisi vielä semmoinen mukava tehtis, jossa minun pitää tutkia ja seurata sekä havainnoida varhaisikäisen lapsen kasvua ja kehitystä, sekä psyykkiseltä että fyysiseltä puolilta. Haastatella lasta ja hänen vanhempiaan ja lopuksi tehdä vertailu tämän lapsen ja kirjatiedoista saatujen keskiverrokin välillä. Uahh. Sen vaan sanon et tämä tulee olemaan minun kompastuskiveni, en oikein pääse kyseiseen aiheeseen sisälle.

Niin, ja sitten on vielä se kirkkovaltuuston kokoukseen tutustuminen ja sen puheenjohtajan haastattelu. Nämä kaikki siis kuukauden päästä pitäisi olla valmiina. Puh! Vielä kun alkaa viikon päästä työharjoittelukin niin.. Ja isännällä on muutes samaan aikaan työharjoittelu, ja se joutuu kulkeen kauas, kun lähelle ei päässy.

Tosin, ei tämä elämä täyttä opiskelua ole ollut. Olen minä muutakin tehnyt. Kuten viettänyt aikaa läheisteni kanssa, kuntoillut silloin tällöin ja PELANNUT EDELLEEN SEAFIGHTIA (oho, caps :D) Juu-u, olen addiktoitunut edelleen kyseiseen peliin, Falant näkyy siellä silloin tällöin. mitä nyt äidin ja puolison velvollisuuksiltaan kerkiää.

Tiedättekös, eikun siis arvaattekos. Se auttoi se virtsarakon sorkkiminen tuohon vessarumbaan! Jei \o/ ! Ei tarvi joka välissä hypätä vessassa, ei pysähtyä joka huoltsikalla vessassa, herätä sen viiteen kertaan yössä vessaan.. Kyllä on kiva, kiva *taputtaa innostuneesti käsiään* ja elämä hymyilee.

Hande67 kyseli kommentissaan, kuinka perheeni suhtautuu/ on mukautunut sairauteeni. Umm, mistäkähän alottaisin?

Mieheni suhtautuminen sairauteeni on jännä. Hän ei väistynyt viereltäni, vaikka jo suhteemme alkusenteillä (siis sinä iltana kun toista kertaa tapasimme) kerroin sairaudestani. Hän sanoi ottavansa sen vastaan, mitä tuleman pitää, eikä hänen mielipiteensä ole siitä muuttunut. Toisaalta taas tuntuu, ettei hän oikein aina tajua, mitä kaikkia rajoituksia tähän sairauteen kuuluu. Tämä minun sairauteni kun näyttäisi olevan hieman hankalaa laatua. (mm. 700 metrin kävelymatkalle tarvitsen aikaa 15 minuuttia, minun on hankala poimia tavaroita lattioilta, aamuisin selkäni ei anna periksi niin paljoa että saisin sukat jalkaan nätisti vaan se on taistelun takana..)

Muksuja harmittaa, kun äiti ei pysty pyöräileen, hiihtämään, luisteleen tai kiipeileen. Toisaalta taas he kuitenkin hyväksyvät sen ja, no, näin on ollut aina heidän elämänsä aikana. He huolestuvat, jos näkevät minun kaatuvan. Ovathan he jo niin isoja, että tajuavat siinä voivan käydä hullusti.

Lapsena ja nuorena olin katkera siitä, etten pystynyt samoihin liikunnallisiin suorituksiin, kuin muut lapset. Nyt olen huomannut, ettei minun tarvitse taipua minulle akrobaattisiin asentoihin tai olla nopee. Minulla on muita lahjoja. Olen saanut usealta taholta kiitosta siitä, etttä olen taitava elävöittämään tarinoita, kertomaan satuja ja keksimään niitä.

Oikeasti, en oikein tiedä miten muuten asioihin suhtaudutaan. Uskon kuitenkin, että muksut varmasti kapinoivat minun sairauttani vastaan, kunhan tulevat siihen ikään. Sen näkee sitten.  Kai sekin menee omalla painollaan.

Mutta nyt lopetan höpinän, tulen sitten taas lisäileen jotain kun kerkeän ja niin pois päin. Niin ja ISO KIITOS KOMMENTEISTA! On ollut ihana huomata antaneensa niin monelle ihmiselle jotain, koskettaneensa toisen elämää sanoilaan tai jotain. En aio kuitenkaan ylpistyä. Olen vain niin iloinen ja täynnä energiaa tällä hetkellä, että toivotan teille kaikille siunausta tällä pienellä rukouksella.

Siunaa Jeesus pientä lasta

Katso puoleen taivahasta

Suojaa siivin enkelin

Suurin puhtain valkoisin.

Kaikkea hyvää toivotellen, Fala <3