Niin moni asia, niin moni miete. Kaikki tuppaa taas yhtäaikaa silmille. Se, että olemme totaalisesti loukussa raha-asioiden kanssa. Se, että olen kipeä. Kipu, huolet, häpeä jo eletystä elämästä, häpeä tämänhetkisestä elämästä.. Tuntuu, että on vaikeaa pitää mielensä selväjärkisenä tässä hullussa maailmassa. Että tosissani menetän järkeni valon vielä. Kuinka paljon vielä jaksan kantaa tätä elämäni taakkaa..

Olin lapsien kanssa vanhemmillani tuossa viime sunnuntaista keskiviikkoon. Tuona aikana itkin varmaan enemmän kuin pitkiin aikoihin. Itkin, vaikka se aiheuttaa minulle pahan migreenikohtauksen. Tai ei se oikeaa itkua ollut, vaan pidäteltyä lajia. En oikeasti voi itkeä. Tulen liian kipeäksi, jos annan padon murtua, enkä sairastaa migreeniä pää vadissa vanhemmillani.

Meidän talossa köyhäillään ihan todella. Olemme välitystiliasiakkaita sossun luukulla. Jos sitä ei ole itse kokenut, ei tiedä kuinka nöyryyttävää se on. Se on jatkuvasti, ihan joka hetki sitä, että silmille syljetään. Mikään muu ei ole niin nöyryyttävää kuin pyytää ja rukoilla omia rahojaan sossusta, että saisi edes ruuan ja perushygienian hoidettua. Vaatteiden ja kaiken muun ostaminen on liki mahdottomuus. Minä joudun kulkemaan oulussa erikoissairaanhoidossa oman sairauteni takia. Ja mitä minä kuulin sossusta?: Eikö se riittäisi että siellä oulussa kävisi vain kerran kahdessa vuodessa? Onko siellä pakko joka välissä hypätä? Kerta vuodessakin olisi ihan riittävän paljon, voisit oikeasti karsia noita menojasi, ethän sinä sillä parane..

Ei tietenkään perinnöllinen geneettinen sairaus parane! Mutta asioidenhoitaja ei yhtään ajatellut tämän aiheuttavan niin paljon eri haittoja. Oyksista ei niin vain saa aikoja ja vielä vähemmän voin sanella että kaikkien erikoislääkäreiden on tavattava ja tutkittava minut samana päivänä. Silmälääkäri (kaihi), perinnöllisyyslääkäri (mikä on se geeni, joka on ohjelmoitunut väärin), neurologi (missä mennään kunnon kans, tarviiko apuvälineitä ym), urologi (mikä lääke seuraavana hyperaktiiviseen virtsarakkoon?)..

Pitkällisen selittämisen ja rukoilemisen jälkeen sain omia rahojani matkoihin ja 20 euroa koko päivän ruokatarpeeseen + paikallisliikenteeseen. Se ei ole mielestäni paljon, vatsinkaan kun lähdin aikaisin aamulla ja olin kotona kuudelta illalla.

Kun rahatilanne on tämä ja oma isä ehdotti, että jos he ostavat meille talon, jota me sitten maksamme heille. Kauhistuin! Itse asiassa sain melkein hysteriakohtauksen. En ole heiltä mitään vailla. En voisi ottaa heiltä noin! Riistoahan se olisi, vaikka he itse sitä ehdottivat. Onneksi sain heidät ymmärtämään, ettei siinä olisi mitään järkeä. Heillä ei riittäisi rahat ja meillä sitä ei olisi muutenkaan!

Tiedän kyllä, että vanhenpani haluavat auttaa. Kellään ei voisi olla enää parempia vanhempia. Minä en vain voi tehdä sitä! Tunnen itseni jo tarpeeksi roistoksi kun soitan heille lainatakseni vähäsen siinä vaiheessa, kun ei ole enää mitään muuta keinoa. Miksi ihminen on niin tyhmä, että on antanut elämän valua tähän jamaan?

Tiedän kyllä miksi. Kun on tarpeeksi yksinäinen, antaa jallittaa itseään vaikka mihin, että saisi tuntea olevansa.. kuin ihminen ainakin.. arvostettu sellaisena kun on. Sen sijaan, että minua olisi arvostettu, minulta huijattiin rahaa useita tonneja mummonmarkoissa. Näyteltiin ystävää ja nauraa räkätettiin selän takana. Enkä minä huomannut mitään.

Niin monet menneisyyden haamut ja nykyiset vaikeudet piinaavat minua. Haluaisin päästää ne pihalle, mutta.. Kuka ymmärtäisi? Toki minulle on ehdotettu ammattiauttajaa, mutta en hänenlaisistaan ole minulle hyötyä. Olen menettänyt luottamuksen ihmisiin. En kerro kellekkään mietteitäni. En usko, että kukaan voisi kuunnella taakkaani. Ei kukaan ymmärtäisi. Saati kestäisi.

Olen niin yksin.