Olen tässä viime viikkoina miettinyt, miksi minä tämän blogini oikein perustin ja mihin se on mennyt. Tämän piti olla minulle se purkautumispaikka. Se jokin, jossa voisin levittää eteeni ne syvimmät tuntoni. Ja mitä minä olen tehnyt? Kirjoittelen kaikkea tyhjänpäiväisyyksiä. Varmaan minä tarvitsen tietoa siitä, kuinka sain siivottua tuvan tai kuinka mun pitäis tehdä sitä ja tätä! Ei se ollut syy avata tätä.

Minun piti alkaa purkamaan sisälläni asuvaa ahdistusta. Sitä elämääni rajoittavaa menneisyyden peikkoa, joka pilaa minulta kaiken, myrkyttää mieleni ja saa minut oikeasti vihaamaan itseäni, vaikka muuta väitän.

Niin, se iski taas tänään vasten kasvoja. SE, kuinka vähän itsestäni pidän ja kuinka vähän itsestäni välitän. On vain muutama ihminen, kourallinen, jotka tietävät totuuden. Olen hyvä salaamaan asioita, opin sen jo pienenä. Osaan salata syvän itseinhoni jopa monelta kallonkutistajalta. Ainoat joilta en ole voinut sitä salata, ovat mieheni, eräs minua kuntouttanut henkilö ja nyt opettajani ja työharjoittelija ohjaajani.

Kuntouttaja sanoi kerran minulle, että kaikesta toiminnastani heijastuu, etten rakasta itseäni. Olin siinä hetkessä täynnä ahdistusta. Kuinka joku voi olla niin tarkkanäköinen? Kuinka hän sai niin paljon selville niin lyhyessä ajassa, vain muutamassa päivässä? Minä en yleensä anna sisäisen helvettini näkyä kellekkään.

Ja silti, totta joka sana. En pidä itsestäni, en tästä hitaasta, kompuroivasta ihrakasasta jota ihmiskehoksi sanotaan. En tästä rikkirevitystä mielestä, joka on vain varjo siitä mitä sen pitäisi olla. Minä olen alisuoriutuja, koska en jaksa uskoa pystyväni parempaan, osaavani enemmän, oppivani uutta; kieliä, tietotekniikkaa, koodaamista.. En jaksa kunnolla huolehtia itsestäni koska en pidä itseäni sen arvoisena. Koka minua huomaisi? Miksi muka?

Tiedän, minun pitäisi ottaa yhteys ammattiauttajiin, osaisivat auttaa minua, sanoohan sen jo järkikin. On vain yksi iso mutta. Minä en luota keneenkään. En luota siihen, että joku oikeasti osaisi auttaa. En luota, että kukaan ymmärtäisi. En kerro kellekkään mitään, orkeintaan sirpaleita ja nekin olen etäännyttänyt itsestäni niin, etten itsekkään tunnista niitä omaan elämääni kuuluviksi. Edes mieheni ei tiedä kaikkea. Hänellä on ihan oma helvettinsä käytävänä. Joiltain osin jopa rankempi kuin minun. Vaikka toisaalta, eräässä seuraamassani blogissa on seuraava loistava mietelmä.

Jokaisella on oikeus omaan henkilökohtaiseen helvettiinsä. helvetit eivät ole vertailukelpoisia keskenään.

Tämä jatkuva epävarmuudessa, itseaiheutetussa yksinäisyydessä eläminen on minun henkilökohtainen helvettini..