Kun on ollut kuumaa ja arvatkaas, mitä se minulle tekee. Minnuu väsyttää, väsyttää ihan sikana ja lihakset ei oikein halua tehdä yhteistyötä minun kans, ei sitten ollenkaan. Päätäkin särkee melkein jatkuvasti tän kuumuuden takia. Tiedättekös, että se ottaa ja tympii kun ei voi nauttia tästä intiaanikesästä, vaan olo on kuin syöttöporsaalla. Ähky tulee pienestäkin liikkumisesta. Illalla yhdeksän jälkeen alkaa olla jo parempi olo, mutta sitten tuleekin jo yö, eikä sitä yöllä nyt mitään viitti alakaa tekeen. Nukkuunhan sitä pitäisi mennä.
Meillä on muuten näiden helteiden takia mennyt unirytmi täysin sekaisin. Kaikki kiekkuvat sinne puoleen yöhön asti pystyssä ja herätään vasta 9 - 11 välillä. Ei oo kiva, ei. Nytkin mulla oli kello herättämässä klo 8 ja reikäreikä, mut kukaan meistä ei edes värähtänyt, niin että en edes tiedä herättikö se kello loppujen lopuksi vai ei.
Mulla oli taas eilen masennuksen syvissä syövereissä, päivä. Kaikki tuntui olevan huonosti. Olisiko hormonit taas elämää hämmentämässä? Samapa tuo, kun tunsin taas itteni ala-arvoiseksi. Minua häiritsi se, ettei keittiö ole Taaskaan pysynyt kuosissa. Kuinka laiskaksi sitä voiu itsensä tuntea siinä vaiheessa, kun kierrätyskama (maitopurkit yms) ei mene läheisen kaupan kierrätysastiaan. Kun tiskikone huutaa tyhjentämistä ja edellisen ruokailun astiat on altaassa, päivän posti pitkin keittiön pöytää ja mun etätehtävät ja muut paperit lojuu tuolla aputasolla levällään. Seassa on vielä paljon arkistoitavia lippuja ja lappuja, lasten piirustuksia ja kaikkea sellaista pientä kamaa, joista ei oikein tiedä, minne sen tunkisi. Muuten huusholli on kuitenkin ihan inhimillisen näköinen, mitä nyt pitäis imuroida ja pölyt pyyhkiä pois. Niin ja ikkunoista pestä nuo linnunpaskat pois, Taas.
Koska keittiön sekasotku masensi niin tottahan minä nyt aloin sitten oikein taas kaivelemaan mielessäni kaikkea masentavaa. Mieleeni nousi minun ja isännän seurustelun alkuajoilta muutama vanha tokaisu, joita isäntä on pyytänyt anteeksi vaikka kuinka monta kertaa. Olen kyllä sanonut antavani anteeksi, mutta.. Ne sanat satuttivat silloin ja satuttavat edelleen. Isännys ei ole ikinä ymmärtänyt kuinka pahasti silloin haavoitti minua. Olen siitä kyllä sanonut tässä muutama vuosi sitten ja hän on vilpittömästi pyytänyt minulta anteeksi, oikein ruusun kanssa. (muistatehan, meillä ei kukkia usein nää. Kunpikaan ei niistä hirveästi perusta) Silti vieläkin nousee kyyneleet silmiin ja kurkkua kuristaa, kun mieleeni nousevat sanat; Älä laula, tuo sun tupakan käheyttämä ääni muistuttaa variksen raakuntaa. Laula sillon kun en ole paikalla, mutta älä minun kuullen.
Laulaminen on ollu aina mulle tärkeää ja järkytyin kun rakkaani sanoi sen olevan kauheaa. Tätä ennen kaikki ovat sanoneet minun laulavan ihan hyvin, muutama yritti saada minua lähtemään mukaan kuorotoimintaan, osa taas tuumasi minun pärjäävän iskelmäpuolella. Se harrastus kuitenkin jäi noiden sanojen myötä.Ne soivat päässäni loppumattomana ketjuna aina kun laulan.
Toinen minulle hyvin rakas harrastus on öljyvärimaalaus. Sekin on kuitenkin jäänyt pois, ei sen takia että siitä olisi sanottu jotain, vaan sen takia että se on liian kallista. Ei minulla ole varaa ostaa maaleja ja alustoja. Ne maksavat, jokainen 1,5 euron pikkualustasta 20 - 30 euron isoihin alustoihin. Maalit olivat viime tutkimuskerralla 4,6 euroa tuubi ja minun pitäisi ostaa useampi. Liian kallista, vielä monta vuotta (huokaus).
Piirtäminenkin olisi kivaa, mutta siinä taas iskee vastaan puolihuolimattomasti heitetyt sanat; Miks sä piirrät, kun ei tuo oo sun juttus. Isäntä ei tarkoittanut tuolla mitään pahaa, ihmetteli vain sitä, ettei minun piirtämiseni ollut kovin yksityiskohtaista. Kerroin kyllä, ettei minun vapisevilla käsillä, joiden liikkeitä haittaavat sairauteni, tehdä mitään yksityiskohtia. Niistä vain ei ole pikku piperrykseen. Isäntä pyysi anteeksi, ettei ymmärtänyt, mutta silti. Sanat jäivät kumminkin elämään tuonne jonnekkin mieleni sopukoihin ja lopetin edes yrittämästä. Miksi piirtää, kun ei ole edes itse tyytyväinen jälkeen?
Että tällainen minä olen luonteeltani. En ikinä usko pärjääväni missään, jos minulle jostain sanotaan poikkipuolinen sana. Tai oikeastaan ulkopuolinen voi sanoa kyllä jotain, enkä päivän synkistelyn jälkeen enää muistele. Tai jos muistelen, niin yritän parantaa asianlaidan. Mutta jos arvostelija on minulle jotenkin läheinen, niin..
Haluaisin kirjoittaa tarinaani, mutta sekin joutuu oleen jäähyllä siihen asti, että saan tehtävät tehtyä. Mikä tuntuu kestävän ikuisuuden. Aina on jokin tehtävä roikkumassa tuolla taka-alalla. Aina on joku etätehtävä tai kotihomma, jota ei voi enää siirtää. Kyllä välillä tuntuu että minä sorrun kaiken tämän tekemättömien töiden alle. Joskus tuntuu, että jos en olisi aloittanut blogia, vaipuisin pahuksenmoiseen apatiaan. Nytkin tekisi vain mieli istua nojatuoliin ja vain olla ja märehtiä. Onneksi voin purkaa pahaa mieltäni tänne ja jatkaa sitten eloa ja olemista. Ja onneksi on lapset. Ne ei ainakaan anna kauaa märehtiä omaa surkeutta, kun toinen haluaa syliin ja toinen kainaloon, ennenkuin taas jatkavat leikkejään.
Minä nautin heidän läsnäolostaan ja siitä, että he vielä tahtovat olla äitinsä kanssa. Ei enää montaa vuotta, kun ovat mielestään liian isoja äitin syliin.
