On se jännä miten sitä aina välillä alkaa miettiä omaa elämäänsä ja syvimpiä tuntemuksiaan. Ei, nyt ei ole kyse synkistelystä, ei ahdistuksesta eikä edes masennuksesta. Kyse on siitä, kuinka taas mieleeni tulikaan erään ihmisen kysymys; kuinka minä voin selvitä täysjärkisenä kaikista saamistani elämän kolhuista? Tämä kysymys on taas pyörinyt mielessä viime yön ja pitkin tätä aamuakin. Harmi sinänsä, ettei tämä kaveri siedä oikein näitä henkisiä juttuja. Hänelle kun ei voi vastata kuin ympäripyöreästi; ei ole muuta vaihtoehtoa. On vain kasattava itsensä.
Oikeasti luulen, etten olisi tässä ja nyt, jos minulla ei olisi yhtä Isoa turvaa. Sellaista, jota monet eivät halua pitää kuin "hihhuleiden" satuna. Olen siis uskossa. Toivottavasti se ei ollut sinulle järkytys, jos oli, niin pyydän anteeksi mutta en luovu uskostani. En ole luopunut kenenkään ihmisen takia, enkä aio sitä tehdä tulevaisuudessakaan.
Jos mennään ajassa taaksepäin aikaan, jolloin olin vielä pieni koululainen. Tullaan väistämättä tilanteeseen jolloin olin koulukiusattu. Ei minulle mitään fyysistä pahaa tehty, mutta se henkinen kiusa.. Pahinta oli, että ensimmäisillä luokilla minun opettajanani oli henkilö joka nautti lasten kyykyttämisestä. Hän teki kaikkensa nolatakseen oppilaitaan ja hän vielä nautti siitä. Koska olin erilainen, hän otti minut silmätikukseen ja kaikkein pahinta, salli koko koulun käydä kimppuuni kuin yhden suuren haaskalinnun.
Siihen aikaan en vielä ollut uskossa. Minulla ei ollut mitään turvaverkkoa, ei ystäviä enkä kertonut kotonakaan mitään kokemuksistani. Syvällä sisimmässäni asui epätoivo ja halusin vain kuolla pois, jotta maailman ei tarvitsisi minunlaistani riesaa kantaa. Ilmeisesti kouluterveydenhoitaja huomasi jotain, kun olin jo neljännellä luokalla. olihan se aika myöhään ja olin jo aika syvällä masennuksen kourissa. Kävin vuoden lastenpsykiatrilla hoidettavanakin tuona ala-asteaikana.
Olin jo selvinnyt kaikkein pahimmasta masennuksesta ja lapsensydämmessäni oli alkanut pieni uskonpoikanenkin orastaa, kun tuli uusi takapakki. Äitini sairastui, vakavasti. Hän sai aivoverenvuodon ja pari kuukautta meni, ettemme tienneet jääkö hän henkiin vai ei. Tuona aikana kuitenkin rukoilin paljon ja luin raamatun kertomuksia lastenraamatusta. Tai oikeastaan koko kirjasarja oli suuria kertomuksia, mutta se ei ole pääasia.
Tärkeintä siinä ole se, että kun rukoilin, sain ikäänkuin sisäisen vahvistuksen siitä, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Koulukiusaaminen ei loppunut ja se satutti yhä minua pahasti. Olin eristäytynyt kirjojen maailmaan ja monen ulkopuolisen mielestä elämäni oli varmasti kurjaa. Kuitenkin raamatunkertomusten ja rukouksen mukana sain sen tietyn varmuuden ja rauhan. Kaikella on oma tarkoituksensa. Minua valmistellaan johonkin. Vaikka sitä en kyllä uskonutkaan.
Äiti parani aikanaan. Henkisesti täysin ennalleen, mutta liikkuminen meni hankalaksi tämän yhteisen perinnöllisen sairauden takia. Tai jäihän hänelle masennus vuosiksi, josta minä en tiennyt mitään. Ehkä niin olikin parempi. Mieleni ei välttämättä olisi kuitenkaan kestänyt sitä tietoa. Tai mistä sen tietää näin jälkikäteen.
Yläasteella minusta tuli aktiivinen seurakunnan nuori. Osallistuin niin nuorteniltoihin kuin moniin konsertteihin ja seurakunnan järjestämiin leireihin. Olin onnellinen Jumalayhteydestäni ja tunsin olevani mukana jossain tosi tärkeässä. Ainut, joka hieman himmensi iloani oli suvaitsemattomuus tiettyihin asioihin. Minä olen aina ollut erilainen muihin verrattuna ja oli jotenkin luonnollista olla sitä sitten muutenkin kuin fyysisesti.
Tällä tarkoitan harrastuksiani. Minä luin silloin valtavasti kirjoja, luen vieläkin. Mutta se mitä luin, poikkesi hirvittävästi siitä, mitä muut ikäiseni lukivat. Ala-asteella, kun muut koulun tytöt keskittyivät heppakirjoihin, Lotta-, Tiina- ja neiti etsivä sarjoihin, luin minä enid blytonin viisikot- sos-, salaisuus ja seikkailusarjat. Luin kaikki Nopsajalat ja paljon inkkarikirjoja, pojille tarkoitettuja kirjoja ja lopulta chifi- ja fantasiakirjallisuutta. Tämä tökki pahasti seurakunnan puolella.
En lukenut todellakaan ns "reaalimaailmaan" sijoittuvia kirjoja yläasteella. Ei siksi, että ne olisivat olleet tylsiä vaan siksi, että suutuin tulisesti, jos jotain kirjan henkilöä kohdeltiin kaltoin. En voinut lukea raivostumatta täysin, jos jollekkin kirjan kuvitteelliselle hahmolle ilkeiltiin. Oli siis parempi oman mielenrauhani kannalta lukea kirjoja, jotka tiesin täysin hölynpöluksi. Mutta, tämä ei sopinutkaan muille seurakuntanuorille. Sain kuulla monesti lukevani uskolleni vaarallista aineistoa. Saatana se minua halusi houkutella puolelleen niillä kirjoilla.
Tämä henkireikäni tukkiminen suretti minua kovasti ja vuosia tunsin ristiriitojen repivän minua aina, kun kirjan aukaisin. Kirja oli kuitenkin ollut minulle se "kaveri" joka ei haukkunut ikinä minua. Se vain kertoi tarinansa ja sillä siisti. Se ei vaatinut minulta mitään, eikä suuttunut jos jätin sen lukematta. Lopulta käyntini seurakunnan tilaisuuksissa vähenivät ja jäivät taka-alalle. Uskostani en kuitenkaan ole luopunut. Monesti elämäni hankalissa käänteissä olen kääntynyt rukouksissani Jumalan puoleen. Jumalan, jonka tiedän hyväksyvän minut juuri sellaisena kuin minä olen. Edelleen tiedän Jumalan antavan minulle vastuksia jotta oppisin jotain uutta. Tiedän myös käyneeni läpi oman henkilökohtaisen helvettini siksi, että osaisin arvostaa muita ihmisiä. Aina se ei onnistu, olenhan minäkin ihminen siinä missä muutkin. Tarkoitan sitä, että en ainakaan ala enää lyötyä lyömään. Mikä minä olisin tuomitsemaan sellaisia ihmisiä, joilla elämästä ontullut vaikea taakka kannettavaksi. Voin vain rukoilla, etten katkeroituisi tällä elämäni tiellä. En halua sellaista mielen myrkkyä itselleni.
****
Ummn. Tulipa taas postaus. Enkä vieläkään saanut kaikkea sitä tähän virtuaalipaperille, mitä mielessäni liikkuu. Tarkoitan, tottakai minäkin.. tai siis.. äh. En osaa pukea sanoiksi paperille sitä mitä mielessä liikkuupi. Elämä on.
Pitäisi tästä lähteä laittamaan ruokaa lapsille ja itselleni. Tiedättekös muuten, että vaikka olen aloittanut tämän viestin kirjoittamisen tuossa puoli yhdeksän aikaan, niin kello on nyt, kun valmistaudun lähettämään tämän, puoli 11 aamupäivällä. Kirjoittamiseni todella kestää kauon. Tosin olen minä tässä välillä käynyt laittamassa pyykkiä tuleen, ollut lyhyitä pätkiä muksujen kanssa ja jotain pieniä juttuja tehnyt. Silti, kirjoittaminen näköjään kestää. 
Mutta nyt oikeesti sitä ruokaa ja sitten ne pyykit kuivumaan ja astiat koneeseen ja muita askareitakin eteenpäin..
