Niin monet asiat on tässä viimeaikoina taas risteilly päässä, ettei mitään mieltä. Varsinkin tänään on oikein sekamelska myllertänyt tuolla aivoissa. Jopa niin, ettei itekkään tiedä, mistä yksi ajatus alkoi ja toinen jatkui.. Jospa yrittäisi taas järjestellä ajatuksia tähän virtuaalipaperille.

Päällimmäisenähän tässä on huoli tytön terveydestä. Olen aivan varma että hällä on keuhkoputken tulehdus tai muu vastaava.
Tuossa iltapäivällä leikin hiukan hippaa lasten kanssa ja telmittiin se muutama minuutti, niin johan tyttö alkoi yskiä ja oksentaa limaa. Eikä siitä tahtonut tulla loppua ollenkaan. Poitsu ois sitävastoin jatkanut vaikka kuinka kauon leikkiä ja oli kovin pettynyt kun leikki keskeytyi. Sama juttu nyt illalla. Muksut innostuivat keskenään ja pari minuuttia oli täysi vauhti päällä kunnes.. Tunnen itseni niin avuttomaksi kun en voi auttaa enää enempää. Höyrystin on ollut jo vuorokauden yhteen menoon päällä ja talo on kuin viidakko kosteuspitoisuudeltaan. Oli pakko jo ottaa kone pois seinästä, kun itsestä alko tuntua pahalle tuo kosteus. Itsehoitolääkkeitäkin ollaan annettu, eikä mitään kummempaa vaikutusta. Mitä nyt kuume on laskenut aina lääkkeen vaikutuksen ajaksi.

Toinen asia, joka mielessäni kummittelee on se, miten työharjoitteluni nyt käy? Taas kolme päivää sairaslomaa ja olen sallitut kaksi ja puoli päivää ollut jo viime viikolla pois. Jospa sitä saisi työharjoittelupaikan kanssa sovittua , että hommat jatkuisivat sitten toukokuun puolella niin, että poissaolot saisi korvattua. Vielä kun tämä sopisi opettajallekkin..

Kolmantena mielessäni on nyt kummitellut tuo minun tarinani. Se tunkee jo uniinkin, enkä saa hetken rauhaa Joonalta, Jesseltä, Caritalta ja muilta tarinani henkilöiltä. Tarina suorastaan vaatii tulla kirjoitetuksi, mutta aikaa keskittyä kirjoittamiseen ei ole! Mutta kun.. Tiedättekö sen tilan, jolloin pystyy sielunsa silmille näkemään lukemansa tarinan? Kun se, mikä näkyy silmille tekstinä välittyykin verkkokalvolle kuvina, ääninä, hajuina ja tunteina? Minulle on taas käymässä niin. Paitsi etten lue kirjaa, vaan tuotan kaiken itse mielessäni ja sormet syyhyävät päästä näppäimille.
Ja sitten kiroan taas sormieni huonon näppäryyden alimpaan helvettiin, koska ne eivät kulje yhtä nopeasti kuin ajatukseni. Haluaisin saada kaiken ylös ja hiotuksi, mutta, en onnistu välittämään mielessäni pyöriviä tapahtumia niin virtuaalipaperille, kuin haluaisin. Tuskastuttavaa! Ja ajanpuute! Voi kuinka haluaisinkaan mahdollisuuden kirjoittaa tarinaani. Tarvitsisin juuri tällaisen hämärän/pimeän ajankohdan, kynttilöitä ja tietynlaista musiikkia ja näppäimistön. Oikealle paperille en saa aikaan mitään kunnollista, sillä käteni eivät suostu kirjoittamaan kirjaimia sujuvasti.

Neljänneksi mieleni on harhaillut vielä omassa menneisyydessäni ja viimeaikoina katsomissani ohjelmissa. Sunnuntaisin ykköseltä tulee ohjelmasarja erilainen huippumalli haussa. Sarja kertoo vammaisista, jotka hakevat malliksi ja formaatti on tyyliin sama, mitä kaikissa tosi - tv sarjoissa. Joka jaksossa yksi kilpailija tippuu pois. Nyt tänään katsoin dokumentin norjalaisesta naisesta, jolla oli leikattu rintasyöpä. Ohjelman nimi oli joku onnellisuusprojekti tai jotain sinnepäin, ei voi muistaa.

Loppujen lopuksi, ihmisen täytyy olla sinut itsensä kanssa jotta uskaltaa lähteä mukaan noin valtviin prosesseihin. Ainakin luulen niin,tai en tiedä. Olenko minä sinut itseni kanssa kun annan ihmisille mahdollisuuden kurkistaa elämääni tämän blogin kautta? En oikeastaan tiedä sitäkään. Välillä tunnen olevani ja välillä.. Tunnen olevani pelkkä riesa lähimmilleni. Miten minun käy kun sairauteni jatkaa väsymätöntä kulkuaan? Entä muiden? Erakoidunko minä kuten äitini? Hylkäävätkö ne vähätkin tutut minut, kun en enää pysty kulkemaan omin jaloin? (syvä huokaus) En usko, että olen tasapainossa itseni kanssa. On liian paljon asioita, jotka puhuvat tätä vastaan.

Ensinnäkin saatan elävässä elämässä vaikuttaa reippaalta ja sosiaaliselta ihmiseltä. Asia ei kuitenkaan ole oikeastaan niin. Pelkään sosiaalisia tilanteita, tai oikeastaan en, mutta jännitän. olen niin monesti saanut siipeeni, etten oikeastaan luota siihen että minua pidettäisiin normaalina ajattelevana ihmisenä. Liian monesti myös huomaan, ettei se ihminen, jonka kanssa puhun, ymmärrä mitä on oikeasti sellainen elämä joka potkii päähän ja kovasti. Tällainen ihminen ei osaa kuunnella toista ihmistä ja muuttuu torjuvaksi, kun jokin asia menee hänen käsityskykynsä yli.  Minun elämäni tekee sitä usein. Siksi en halua useinkaan jäädä jutteleen kenenkään ihmisen kanssa. Heillä ei vain ole mitään kiinnekohtaa, joka antaisi ymmärrystä. Enkä haluaisi valehdella ihmisille päin naamaa että kaikki on ihan hyvin, vaikka todellisuudessa..

Mutta nyt lopetan. vielä ei ole aika kertoa kaikkea menneisyydestäni. Kerron joskus, kun minusta tuntuu sille että olen valmis kertomaan. Valmis raottamaan hiukan verhoa, joka peittää polun takanani. Nyt on kuitenkin aika palata nykyisyyteen ja tässä nykyisyydessä kello on jo puoli yksi yöllä! Hupsis, mites se aika nytg näin on rientänyt?

Hyviä jatkoja kumminni, kaikille.